Syvällistä

Moikka!

Aloin tässä pähkäilemään, että millainen minä olin elokuussa 2016 kun koulu alkoi ja millainen mä olen nyt kun valmistuminen ihka-ensimmäiseen ammattiini on käsillä.

Mitä asioita mussa on muuttunut sillä ajalla? Entä mitä on pysynyt ennallaan?

Palataan ihan ensimmäisenä kesäkuuhun 2016. Olin kesän 2016 työttömänä, kevät oli tosi tapahtumarikasta aikaa töiden osalta. Aloitin helmikuussa työt uudessa paikassa, enkä tiennyt oikein mitä haluaisin tulevaisuudessa tehdä. Haaveissa siinsi sosionomin opinnot, hiusala ja poliisikoulu.

Työsuhde purkautui yllättäen toukokuun lopussa, mikä otti henkisesti tosi koville. Laitoin kymmeniä kesätyöhakemuksia vetämään, mutta eipä noin viime tipassa yksikään paikka auennut. Onneksi olin kuitenkin pitänyt verkot vesillä ja hakenut varmuuden vuoksi keväällä sekä ammattikorkeakouluun, että ammattikouluun. Ammattikorkean pääsykokeisiin en kuitenkaan koskaan ottanut osaa, sillä työkiireet eivät antaneet periksi.

Kesäkuun alussa oli aika tyhjänpäällä- fiilis. Ei ollut töitä, eikä opiskelupaikkaa. Onnekseni kuitenkin kesäkuun puolivälissä tuli tieto, että koulupaikka urkeni hiusalalta. Olin aidosti onnellinen, enkä miettinyt hetkeäkään ettenkö lähtisi. Muistan kuinka huusin poikaystävälleni että "MUSTA TULEE KAMPAAJA!", vaikka eihän kukaan vielä siinä vaiheessa voi varmaksi sanoa mitä matkan varrella tapahtuu. Tiesin vaan heti, että mä tahdon sitä.

Elokuussa aloitin koulun innokkaana. Jes, saisin viimein oikean ammatin lukiotutkintoni rinnalle. Voisin sanoa olevani jotain.

Kouluaikaani ovat siivittäneet voimakkaat itsetunto-ongelmat, en halua enempää henkilökohtaisia asioitani täällä avata, mutta jollain tapaa kriittinen minäni on puhjennut aivan uuteen perspektiiviin. Vaatimustaso on ollut ajoittain itseäni kohtaan aivan liian korkealla, joka on väsyttänyt minua paljon. Siinäpä se negatiivisin asia.

Muutoin elämäni on ollut aika tasaista. Olen saanut henkilökohtaisessa elämässäni elää hyvää elämää parisuhteessa rakastamani ihmisen kanssa, nauttia upeista ystävistäni, perheestäni ja rakkaista koiristani. Näistä mitään en pidä itseisarvona ja arvostan kaikkea tätä  joka päivä.

Vilma, joka aloitti parturi-kampaajan tutkinnon 23- vuotiaana, oli toiveikas ja iloinen uusien opiskelujen suhteen. Se Vilma ajatteli ettei varmasti ystävystyisi koulussa kehenkään, koska sinnehän mentiin opiskelujen takia, ei hankkimaan uusia kavereita.

Vilma, pian 25- vuotiaana on iloinen ja toiveikas tulevan uran luomisen suhteen. Hän pitää itseään hyvänä ammattilaisena, jonka pitäisi tehdä vielä kovasti duunia vaativuutensa suhteen. Hänen pitäisi sisäistää, ettei kaikessa tarvitse olla niin pro.  Vilma sai koulusta yhden sydänystävän ja pari ystävää, joihin hän varmasti pitää yhteyksiä koulun päätyttyäkin. Vilma löysi itsestään koulun edetessä hikipingon, jonka pitää tavoitella hyviä arvosanoja ja tehdä töitä tunnollisesti.

Ihan hirveästi en ole siis muuttunut, eivätkä asiat ympärilläni myöskään. Hyvä näin, sillä olen onnellinen kaikesta siitä mitä minulla nyt on.

Tulevaisuudessa: jossain vaiheessa haluan mitä luultavammin opiskella vielä lisää asioita. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä etten aio luoda uraani tällä alalla, todellakin aion! Elämässä voi tehdä paljon erilaisia asioita ja toteuttaa unelmiaan. Se kaikki on musta itsestä kiinni.

Mä päätän. Tää on mun elämä, nää on mun säännöt, mua varten.

- Vilma